Näinä päivinä, jolloin aurinko ei laske länteen eikä minnekään, vaan juoksee vain horisonttia pitkin huomiseen, on päivien paino keveintä eikä sitä voi mitata enää kiloissa olkapäillä, selkä ei painu kyyryyn keskellä suurta mahdollisuutta jota ei lopulta ole olemassakaan. Näinä päivinä uni ei tule ennen huomista aamua, se ei tule keskelle onnellisuutta olemisesta ja toivotonta nälkää elämästä ja uudenlaisesta kyvystä olla epävarma ja nauttia siitä, kun tulevaisuus on auki kuin moottoritie Helsinkiin aamuviideltä, lentokentät tyhjinä ja kiitorata viileä aamun tunteina, jolloin aurinko on noussut mutta jättänyt muiston kartoittamattomasta yöstä uuden päivän harteille. Näinä päivinä meillä ei ole muuta kuin näennäisesti ikuinen aurinko polttamassa reikiä ikkunaan valkaisten samalla tummat tahrat vaatteistamme kuin mustat muistot unettomista öistä, jolloin haaveksimme kepeästä ilmasta ja maailmanrauhasta ja selkeydestä, jolloin luulimme tietävämme mitä vapaus on mutta olimme unohtaneet sen jo edellisenä syksynä.
Näinä päivinä laulamme hiljaa unelmista, jotka muuttuvat todeksi silloin, kun suljemme silmämme, ja uskomme viimeinkin sen, että jos se on totta siellä, missä todellisuus kulkee kapeilla rajoilla pilkkopimeässä aavassa lainaamatta mitään tästä elosta jota elämme, se voi olla myös totta täällä, missä ihmiset erehtyvät juoksemaan varjojaan pakoon talvina, jolloin yö jatkuu pitkälle päivään, ja siellä missä kissankellot kilisevät kesäsateessa. Me uskomme silloin eniten kun aamut ovat ikuisia ja valheita ei ole, koska mistä me voisimme valehdella toisillemme, kun silmiemme hymy kavaltaa meidät kolmesti ennen auringonnousua. Sillä miksi, sitä minä ihmettelen, miksi ne eivät voisi olla totta, miksi emme uskoisi, sillä ei mikään ole totta jos emme sen usko koskaan olevan.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti