kaksi tarinaa merestä ja maailmasta

tuntemattoman meren ylle laskeutuivat
aurinko ja kaukaiset tähdistöt,
päivät olivat kultaa jota ei kukaan voinut 
eikä liioin halunnutkaan
ostaa,

ja minä pohdin:
kuka sinä olet ja mitä sinä
haluat,
valo punoo hiuksiisi kalaverkkoja;

mitä tarkoittaa jääminen -
voinko asettua tähän, laskea
huolet harteiltani, hengittää
tässä hetken -

ja lokit lauloivat,
lokit lauloivat.

siellä missä on meri rannoiltaan

sula ympäri vuoden
vaativat aallot oikeuttaan
lähteä ja palata,

lokit muistuttavat rajattomuudesta
- älä ymmärrä väärin, me olemme
hyvin rajallisia, selväpiirteisiä vaikka
päivien hiidenkirnuissa haalistumme,
vääristymme, kallistumme
ja unohdamme, todella kadotamme
katoamme lopulta,

vaan ollapa rajaton
omien ääriviivojensa sisällä!

silmät auki,
kuuntele rohkeasti -
rakasta kuten aallot
rantojaan rakastavat.

Kun alan todella miettiä, ei mieleeni tule muita kuin surullisia lauluja - suo anteeksi, eivät ne vastaa oloani. Päiväni ovat olleet kepeitä ja raskaita ja olen huomannut, että näen omat rajani vasta silloin, kun minun pitäisi ylittää ne. Ihmisenä olemisen suurin ilo ja suurin suru on epävarmuus - se pitää nuorena ja pelokkaana, toimintavalmiuden päällä ja silmät avoinna, mutta usein se valtaa liikaa tilaa. En nyt tarkoita epävarmuutta itsestä, tarkoitan epävarmuutta asioista joihin ei voi saada vastauksia muutoin kuin ottamalla niistä selvää silläkin uhalla, että kaikki menee mönkään.

Kaipaan meriveden suolaa iholle ja kosteaa tuulta keuhkoihin, olen kirjoittanut jo ihan liikaa merestä (ja lokeista ja rannoista, toistan itseäni mutta sen takia minun täytyikin laittaa nämä molemmat samaan postaukseen)!

Huhtikuu on ollut hyvä, todella hyvä, enkä tunne kovin ansainneeni sen loistoa - olen tainnut saada kaiken mitä tarvitsen ja paljon enemmän (kiittäisin kaikilla maailman kielillä jos vain osaisin). Siitäkin huolimatta minä olen laulanut Keltaista toukokuuta vain kerran tänä keväänä ja se on aivan liian vähän.