heinä(ei kasva)kuussa

se oli kaunis,

ihmiset laumoihinsa kokoontuneina vaanivat vaaroitta, ystävällisesti,

toisiaan ja vanhaa hirttä

josta illan lämmittämä viileys tihkui,

sademetsäpensaikosta ahtautui valo puun väleihin

ja tila avartui.

yhdistyminen näkyi tarkkaan katsoessa: 

uusi ja vanha olivat kasvotusten

ja vaikkei iäkkäitä silmiä kosteassa hämärässä nähnytkään,

tunsi jokainen ajan sielun,

sen sydän löi hirsiseinien koloissa.

niin aurinko paljasti meidän hyväntahtoiset aikeemme

kun pihan nuorimmat lepät haravoivat oksillaan unelmia

portaille kurottaen.

museo on raukea, ja olen kummastuksekseni nauttinut olostani myös siellä - olen nauttinut olostani tarkemmin sanottuna kaikkialla. kävin kaupungissa viikonloppuna ja hengitys nopeutui, harmaus kaikui kivisissä taloissa ja kivisessä kadussa. vasta kun ilta-aurinko lämmitti hartiaa, huomasin hengittäneeni hieman pinnallisesti.

(olen siis ollut töissä tekemättä juuri mitään - sellaista se on olla kotiseutumuseolla oppaana (pitää vain siivota).)

en tiedä minne ikävöin, en ehkä minnekään. aurinkoa kaipaan, mutta on lohduttavaa ajatella, että se on pilvien takana. ikävöin ehkä muutakin, mutta se on kovin abstraktia, kaipaukseni tavoitan vain iltaisin ennen nukahtamista.

kaikki on ollut onnellista, joskin hiukan puuduttavaa. haluaisin tilaa jossa tanssia, mutta kehostani on valunut kaikki voima ulos, ja piruetit pyörivät kuin kierteellä lentävä pesäpallo (kehnosti). joskus taas liike purkautuu ja voimistuu aivan yhtäkkiä arvaamatta. huh, elämä on outo juttu.

(hassuja sattumia ja onnellisia löytöjä - voi mikä kesä, vaikka tuntuu siltä ettei se ole ehtinyt vielä edes alkaa.)