levottomat (tuhkimot)/kevään merkit

seison valon huoneessa,
eritasoiset syvyysvaikutelmat
kulkevat pitkin talvenharmaata kyynellasia:

sinisen taivaan vesikupla soi
heräävän kevään ääniä.

Valon polut ulottuvat yhä syvemmäs pimeään. Minä hengitän keuhkot täyteen iholle yltävää aurinkoa ja ihmettelen maailman kirkkautta. Näkeminen on aina yhtä suuri ihme - sain uudet lasit ja nyt nään pihakoivujen oksien päiden täplätkin. En paina katsettani maahan.

Paljon on tapahtunut kaikkialla. Olin tanssimassa ihanassa ja sympaattisessa teatteriesityksessä, mikä sai minut tajuamaan, miten paljon haluaisin olla osana sen kaltaisia projekteja, joissa ihmiset ovat avoimia ja iloa täynnä. Nyt viime viikkojen aikana olen kaivannut sitä tunnetta - liian usein vapaus on kadonnut turhautumiseen tanssitunneilla. Yritän katsoa suuria kokonaisuuksia yhden sunnuntaiaamun tai väsyneen maanantai-illan sijaan.

tänä kevyenä päivänä
hetket sädehtivät kauniine mielineen
laulavat ruususonaatteja tälle kaikelle hullulle rakkaudelle.
minä seison sielusi edessä,
odotan hiljaisena ja tutkien jokaisen johtolangan
silmissäsi,

niin kaikuu tämä hiljainen hengitys
lainatun linnan seinistä.

Toinen suuri tapahtuma oli vanhojen tanssit, jolloin liideltiin lattialla ja pökerryttiin niin wienervalssin pyörinnästä kuin toisistamme. Toivon että mustavalkofilmille ei käynyt kuinkaan kameran tiputtua hankeen meidän kaveriporukan wanhojenjatkoilla, joilla ennemminkin syötiin kuin juotiin. Sille filmille tallentui kauniita hetkiä ja säteileviä ihmisiä.

(Ehkä laitan pari kuvaa myöhemmin.)

Olen varma tästä, elämästä yleensä ja siitä, että vaikka kadottaisin sanat ja lattian jalkojen alta, tulen aina löytämään ne uudestaan, jos vain alan etsiä.

keskipäivän jälkeen, kun maailman suodattama valo muuttuu yhtäkkiä terävämmäksi
nousee pakkasen lailla salaisuuksien kirjo.

Kauneinta on se, kun valo avaa arpia seiniin ja silloin muodostan itseäni kevyemmän varjon.
 (ja silloin kun hymyilet(te).)

Maailma tuntuu suurelta monisäikeiseltä ihmeeltä. (tiedät(
te)kö?)