valvotut yöt toukokuun

valvotut yöt toukokuun

perjantai 29. heinäkuuta 2016

auringonnousuja

Palaan kotiin, palaan rauhaan ja huomaan ikkunani takana seisovan hopeapajun olevan taas ehjä talven myrskyn jälkeen. Huomaan sinne myös kasvaneen aivan erilaisen, pienen puun, jonka oksat rönsyävät rönsyävät ja kurottavat sinne missä energiatilat ovat matalimmat, atomit orbitaaleillaan saavuttavat pysyvyyden mutta siitäkin huolimatta virittyvät salamaniskun seurauksena seuraavalle energiatasolle. Mahdotonta
mutta se tapahtuu aina.

Energia on ollut tiivistynyttä pakkautunutta kylmää aika ajoin. Helle yltää lämmittämään ihoni päällimmäisiä kerroksia ja sydäntäkin mutta minun ominaislämpökapasiteettini ei ole kovin suuri, enkä osaa säilyttää lämpöä luissani kauaa. Sähköiskut purkautuvat ja kouristavat kehoani yrittäen päästä ulos mutta kulutan päiväni paikallani kuin hopeapaju. Ehkä minun pitäisi kertoa ja tunnistaa että tämä syö minua
aivan liikaa.

Vapaus avautuu sykleinä, eivätkä aina edes salamaniskut saa minua suoristamaan selkääni ja kalastamaan haaviini universumin herkimpiä ylä- ja alavärähtelyjä. Usein unohdan hengittää hengittää hengittää ja unohdan taas miltä tuntuu
kun
henki kulkee vaivatta ja
raajat saavat liikkua itään länteen pohjoiseen etelään eikä mikään minua kiellä.
En pidä kesänjälkeisestä kankeudesta, se saa oloni tuntumaan liian kuolevaiselta.


Jos jotakin olen tehnyt niin olen rakastanut ja valvonut aamuun asti
ja
niinä hetkinä olen ollut elossa.
Vaikka välillä sulkeudun enkä osaa pyytää että
voisimmeko vain puhua ja ajatella puhua ja ajatella
samoja ajatuksia.

minulla on aina maailmaa ja sinua
ikävä.

(kerron liian vähän siitä sokaisevasta kauneudesta joka niihin hetkiin mahtuu sillä todellakin, ne hetket valaisevat koko aurinkokunnan mutta useinhan on niin että kirjoitan tänne vasta silloin kun alan kasvaa sisäänpäin.)

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti