maata näkyvissä

Loskaa, kuraa, hiekkaa, keltaista ruohoa, sitä todellakin. Kevät tulee ja minä aion olla iloinen siitä.

Tällä puolella Suomea kevät ei kuitenkaan kovinkaan pitkällä vielä ole; lumi ei näytä liikahtaneenkaan, mutta takapihalla on jo kuraa, ja myös etuoven rappujen edessä. Kotitien reunoilla rehottaa edelliskesän keltaista heinikkoa, mutta kissalle ne kelpaavat syötäväksi paremmin kuin hyvin. Vili on ainakin ihan onnessaan keväästä, se käy nuuskuttelemassa lenkeillä kaikki talon- ja tienvierukset, joista lumi on jo sulahtanut. Ja totta kai Vili rakastaa aurinkoa - minäkin!

Eilen kävin istumassa takapihan pyykkitelineellä. Päivä oli ollut harvinaisen väsynytväsynytväsynyt, enkä olisi jaksanut raahautua Vilin ja siskon kanssa lenkille - voikohan niitä lenkeiksi edes kutsua, ainakin näin keväällä Vili tosiaan tykkää tönkää kaikkea, ja vauhti on suorastaan päätä huimaava. No, lähdinpä kuitenkin. Istuin siinä pyykkitelineellä, Burana turrutti pääkipua ja aurinko lämmitti mieltä ja naamaa, ja mietin ehkä sekunnin, miksi ihmeessä se päivä oli tuntunut jokseenkin kamalalta. Oli ihanaa oikeasti huomata kevään tulevan, olla siinä ja antaa tuulen kieputtaa hiuksia spiraaleiksi. Juuri tuollaista mie niin rakastan.

Sitten oli vielä illalla tanssitunti, joka poikkeuksellisesti oli siirretty perjantaille. Olo oli hieman epävarma sinne mennessä, kaikki kun ovat niin hyviä tanssijoita siellä, että tunnen oloni ihan kömpelöksi. Muilla tunneilla olen itsevarmempi, olen ehkä niillä enemmän kotonani tai jotain. Loppujen lopuksi tunti oli oikein mukava, kuten yleensäkin, ja huomasin, että ehkä minun on turha miettiä tuollaisia. Kai minä kuitenkin tiedän olevani ihan hyvä (jos nyt totta puhutaan niin oon mie siitä tunnustustakin saanut, ei yhtään yyäm. En vaan oikein osaa uskoa niihin edes puoliksi aina). Tärkeintähän varmaan on se, että siitä on itselle iloa, ja tanssimisesta todellakin on! Olisi hienoa, jos joskus hamassa tulevaisuudessa siitä saisi ammatin. Ehkä, kuka tietää?

Tällä postauksella ei ole ideaa, mutta tulinpahan teille kertomaan, että kevät on ihana. Luulen kyllä, että en ole ensimmäinen enkä varmasti viimeinenkään bloggaaja, joka siitä kirjoittaa, mutta onhan kautta aikain tunnettu ilmiö "kevättä rinnassa", eikö totta? Vaikka ajoittain sattuu pari pika-alamäkeä eteen ja niin kutsuttu tiistaimasennuskaan ei kokonaan kadonnut viikoistani, tuntuu elämässä olevan tällä hetkellä enemmän järkeä kuin on aikoihin ollut. Järkeä ja järkeä, onko elämässä sitä koskaan, mutta kevätaurinko tekee ihmeitä. Huomaan, että ovet avautuvat, jos niihin uskaltaa koputtaa. Vihdoinkin on sellainen olo, että mie oon vapaa lähtemään ja jäämään, vaikka sillä ei konkreettista merkitystä olekaan.

Juoskaa villit lapset.

(Kuvat ovat vanhoja, huonolaatuisia jne, mutta laitan nyt tähän edes jotakin.)