en ole aina ikävöinyt kesää (nyt on onneksi jo lunta)

Pakastevadelmissa

maistui tänä aamuna, kun oli vielä ihan
pimeää

viime kesän lämpö ja

merenrannan isoille kiville lankeava valo

iltaisin.

Olen kuunnellut Tom Odellia ja Ed Sheerania koska olen tuntenut oloni hieman murheelliseksi, mutta melankolia on sen kun vaan syventynyt. En ole surullinen, olen nauranut niin paljon ollakseni, mutta minä odotan jotakin, en vain tiedä mitä (valehtelenkohan nyt taas). Mutta eilen oli ensimmäinen tanssitunti sitten joulukuun esitysten, ja minä olen iloinen siitä, että hiki ja väsyneet jalat ja kipeät lihakset ovat jälleen osa viikkojani. Minun oli jo oikeastaan niin ikävä salien tuttua lattiaa ja sitä tunnetta niiden kaikkien hienojen tekniikkaharjoitusten ja lihaskuntosarjojen jälkeen. Nyt yritän panostaa enemmän tekniikoihin, minähän haluaisin tanssijaksi, mutta millainen on sellainen tanssija, joka ei osaa tehdä kunnollista tuplapiruettia kysyn vaan. Kyllä minä sen melkein osaan. Mutta jalka voisi nousta korkeammalle ja kevyemmin ja voisin olla hieman vähemmän horjahtelevainen tasapainossa, eikä olisi pahitteeksi sekään, jos ojentajapunnerrukset onnistuisivat paremmin ja hyppäisin korkeammalle, olisin vahva.