helmikuu todellakin

Ihmiset täällä me olemme
  harmaita silmienalusia
niissä loistaa himmeyttään eilisten iltojen
ylpeys
(olla luovuttamatta sängylle vielä). 

Laske tähdet
sillä yhtä paljon on
sinulla mahdollisuuksia,
ihmislapsi, kaatua
mutta noustakin
aivan yhtä monta.

Viime viikonloppuna olin ulkona enemmän kuin varmaan viimeiseen kuukauteen yhteensä, olin tosi iloinen vaikka välillä en ollutkaan ja ennen kaikkea söin hyvin, söin oikeasti paljon ja minulla oli hauskaahauskaahauskaa, kaipa niin. Kirjat täyttyvät surullisista runoista enkä edes ole surullinen, en todellakaan, mutta en varmaankaan osaa kirjoittaa mitään iloista. Paitsi kesällä ja auringonpaisteessa. Nyt on ilta eikä täällä ole muuta kuin pimeääpimeääpimeää.

Jatkaakseni järkevästä aiheesta viime viikonloppu, minä kerron teille, että elämäni sai hetkeksi lisäsisältöä ja kävin yhdessä siskon ja kavereiden ja muiden kanssa isosleirillä, oli kivaa, ei liikaa tylsää, mutta riittävästi valvottiin yöllä, oltiin nukahtamispisteessä aamulla, ei hitto miksi piti valvoakin niin myöhään. Mutta tanssitunnit missattuani on sanottava, että kyllä tässä jo alkaa ikävä olemaan sitä jazzin sarjaa ja kaikkea muutakin.

En edes muista, mitä kaikkea olen jättänyt kertomatta.