Olen miettinyt sitä kuinka sinulla on tapana nauraa, joskus hersyvästi, välillä aivan kuin tikahtuisit yhtäkkiä purkautuneen onnen yltäkylläisyyteen ja joskus taas sille kun en ymmärtänyt ja tein itseni tyhmäksi tai ainakin luulit niin. Ehkä minä olen hukannut kilpikonnankuoreni, nämä viikot tekevät minut pian hulluksi ja ainakin se miten joskus en saa sinusta selvää ja peloissani yritän etsiä sinua jostakin kaukaa ja kosketan ihoasi kuin se olisi viimeinen mahdollisuuteni pelastaa sinut ja itseni. En tiedä, huomaatko.
Joka tapauksessa olen yrittänyt pohtia kaiken tämän hulluuden keskellä sitä mitä toivon maailman osilta ja onko minulla oikeutta toivoa mitään, enhän minä ole muuta kuin yksinkertainen ihminen keskellä miljoonia vuosia kestävää jatkumoa: yksi kokemusmaailma, yksi kuolemanpelko ja yksi vapaus. Ehkä hindut ovat oikeassa tai ehkä hipit, ehkä sielut kiertävät kehää maailmankaikkeuden kanssa, ja jos niin on niin ehkä olet sielu jonka tapaan vasta ensi kertaa tässä elämässä. Aina en osaa tunnistaa sitä, mitä pyydät, vaan jään odottamaan sanojasi kuin valoa (mutta sammutat majakan lampun).
Ehkä tämä tunteenpurkaus on vain hallitsematon määrä stressin ja heittelehtivien hormonien aikaansaamia ajatuksia ja kadun sitä jo huomenna. Mutta anna anteeksi se etten ole ollut todellinen viikkoihin.
Ehkä vihdoin tämän kuun päättyessä meistä molemmista tulee varjojen ja pelon sijasta lihaa ja energiaa jälleen.
(Olen niin täynnä hitausmomentteja ja alkeishiukkasia ja kolmioita etten saa enää mitään muuta mahtumaan sisälleni, en edes kevätaurinkoa. Hoen joka toinen minuutti että pian aurinko sulattaa minut pian aurinko sulattaa minut ja sitten olen vihdoin vapaa ja ehdin lukemaan muitakin kuin koulukirjoja ja juomaan viiniä ilman huonoa omaatuntoa, olemaan läsnä sinulle ja itselleni.)
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti